Pesosten matkassa

Nyt olemme olleet jo neljä kuukautta Espanjassa. Aika on mennyt todella nopeasti. Paljon on tähän aikaan jo mahtunut. Nyt ollaan saatu kokea kotiutuneemme tänne. Arjen asiat sujuvat ja tietynlainen elämänrytmi on löytynyt meille täällä Espanjassa. Olemme mieheni kanssa miettineetkin useamman kerran, että kyllä sitä kokee olevansa kotona juuri siellä mihin Jumala kulloinkin johdattaa elämää. Parasta on kulkea Hänen askelissaan, Hänen johdatuksessaan. Olemme kiitollisia, että nyt kaikki viralliset paperiasiat, NIE-tunnukset sun muut alkavat olla valmiina. Saimme viimein kotiimme wi-fi:n, joka helpottaa omalta osaltaan arjen asioiden hoitamista. Jouluiset terveiset kaikille! Kolme kamelia oli saapunut kaupungintalon eteen. Joka vuosi keskusaukiolle rakennetaan laaja pienoismalli Beetlehemistä ja joulunajan tapahtumista. Pienoismalli on upea ja tosi kauniisti, yksityiskohtaisesti rakennettu! Talo täynnä väkeä  Pidimme kuun vaihteessa tuparit kotonamme

Haluan jakaa teille erään aika henkilökohtaisen ja kipeänkin osa-alueen elämästäni... Ehkäpä tarinani voisi tuoda valoa ja toivoa niille, jotka kamppailevat tämän asian kanssa juuri tällä hetkellä. Kaikki alkoi jo ekaluokalla... Etupäässä se oli eristämistä yhteisistä leikeistä, seläntakana kuiskuttelua, nauramista ja ivaamista. "Läski", "rillipiru"... mitä lisänimiä milloinkin... Joskus harvoin koin fyysistä väkivaltaa, silloin hiuksistani revittiin niin, että niitä irtosi tukko repijän nyrkkiin. Kasvoilleni syljettiin. Pahimpana koin kuitenkin psyykkisen kiusaamisen. Lapsena oli vaikeaa käsitellä kiusaamista. Oikeastaan vasta aikuisena, päälle parikymppisenä pystyin ekan kerran myöntämään itselleni, että olin ollut koko peruskoulun ajan koulukiusattu. Jotenkin olin kai halunut työntää sen asian kokonaan mielestäni. Toisaalta muistan, etten lapsena osannut edes ajatella, että olisi ollut jotain muuta. Tietyllä tavalla ehkä luulin, että tällaista elämä vai