Pesosten matkassa

Nyt olemme olleet jo neljä kuukautta Espanjassa. Aika on mennyt todella nopeasti. Paljon on tähän aikaan jo mahtunut. Nyt ollaan saatu kokea kotiutuneemme tänne. Arjen asiat sujuvat ja tietynlainen elämänrytmi on löytynyt meille täällä Espanjassa. Olemme mieheni kanssa miettineetkin useamman kerran, että kyllä sitä kokee olevansa kotona juuri siellä mihin Jumala kulloinkin johdattaa elämää. Parasta on kulkea Hänen askelissaan, Hänen johdatuksessaan. Olemme kiitollisia, että nyt kaikki viralliset paperiasiat, NIE-tunnukset sun muut alkavat olla valmiina. Saimme viimein kotiimme wi-fi:n, joka helpottaa omalta osaltaan arjen asioiden hoitamista. Jouluiset terveiset kaikille! Kolme kamelia oli saapunut kaupungintalon eteen. Joka vuosi keskusaukiolle rakennetaan laaja pienoismalli Beetlehemistä ja joulunajan tapahtumista. Pienoismalli on upea ja tosi kauniisti, yksityiskohtaisesti rakennettu! Talo täynnä väkeä  Pidimme kuun vaihteessa tuparit kotonamme

Haluan jakaa teille erään aika henkilökohtaisen ja kipeänkin osa-alueen elämästäni... Ehkäpä tarinani voisi tuoda valoa ja toivoa niille, jotka kamppailevat tämän asian kanssa juuri tällä hetkellä. Kaikki alkoi jo ekaluokalla... Etupäässä se oli eristämistä yhteisistä leikeistä, seläntakana kuiskuttelua, nauramista ja ivaamista. "Läski", "rillipiru"... mitä lisänimiä milloinkin... Joskus harvoin koin fyysistä väkivaltaa, silloin hiuksistani revittiin niin, että niitä irtosi tukko repijän nyrkkiin. Kasvoilleni syljettiin. Pahimpana koin kuitenkin psyykkisen kiusaamisen. Lapsena oli vaikeaa käsitellä kiusaamista. Oikeastaan vasta aikuisena, päälle parikymppisenä pystyin ekan kerran myöntämään itselleni, että olin ollut koko peruskoulun ajan koulukiusattu. Jotenkin olin kai halunut työntää sen asian kokonaan mielestäni. Toisaalta muistan, etten lapsena osannut edes ajatella, että olisi ollut jotain muuta. Tietyllä tavalla ehkä luulin, että tällaista elämä vai

Meidän työjakson alku alkaa olla siinä vaiheessa, että sellainen perusarki on viimein löytynyt kaiken muutto- ja virastoasioiden jälkeen. Meidän arki on täällä hyvin erilaista kuin Suomessa, mutta sanoisin, että hyvällä tavalla erilaista. Ehkä suurin muutos on tapahtunut lasten arjessa. Heitä ei täällä enää kiinnosta niinkään tabletit ja telkkarit vaan he mieluummin tykkäävät leikkiä pihalla ja sisällä. Se onkin siunaus, kun ulos on helppo lähteä puistoon ja sisälläkin on mielekästä leikkiä, kun on tilava asunto. Oman mieleni täyttivät ensimmäisinä kuukausina kaikki käytännön asiat ja niistä selviäminen. Uusi kieli toi suurimman haasteen alkuun. Kieli kuitenkin tarttuu pikkuhiljaa ja koko ajan on helpompaa. Vaikka en omista parasta mahdollista keskittymiskykyä, on Jumala auttanut kielen opiskelussa ja motivaation sen oppimiseen on suuri. Ollaan sosiaalisia ihmisiä ja eletään täällä sosiaalisessa kulttuurissa, joten on todella suuri motivaatio päästä kieleen sisälle. Jumala on siun

On aika lyhyesti esitellä kaksi erittäin tärkeää henkilöä liittyen meidän oloomme täällä Espanjassa. Ilpo ja Irmeli Viljanen ovat Fidan lähetystyöntekijöitä. He ovat perustaneet San Javierin seurakunnan ja ovat siinä pastoripariskuntana tällä hetkellä. He ohjaavat työtämme täällä näinä meidän ensimmäisinä lähetysvuosinamme. Ilpo ja Irmeli ovat olleet lähetystyössä jo kymmeniä vuosia Uruguayssa ja Espanjassa. On valtava etuoikeus kun saa aloittaa lähetystyön näiden kokeneiden työntekijöiden rinnalla. Viljaset ovat koko elämänsä antaneet Jumalan käyttöön ja se on todella puhuttelevaa ja esimerkillistä. Ilpo ja Irmeli Viljanen Terveiset kentältä! -haastattelussa lähettipariskunta Irmeli ja Ilpo Viljanen, (San Javier, Espanja) Kertoisitteko hiukan itsestänne? Irmeli: Olen keski-ikäinen, vilkasluonteinen ja yleensä valmis uusiin haasteisiin. Iloitsen suunnattomasti jos saan olla jollekin siunaukseksi ja yksi suurimmista iloistani on antamisen ilo. Kun on saanut